Laulu Logokselle

En kestänyt enää. Warppasin pariksi Telluksen viikoksi Logokseen. Tein siitä runon.

Kypärä kourassa hän astui vasemmalla saappaalla
logoslaisen vaatehtimon hienoon verstastilaan
kauppias oli juuri katkaissut pari päätä
avaruusmiehiltä jotka oli puettu niin kuin tulee pukeutua

Logoslaiset leijailivat joka suuntaan, sekaantuivat
rakkaudetta kolmen varjon maailmassa
ja taivaalla kolme aurinkoa valomerta kylvää
kädet lentävät; ne muistuttivat valkeita lintuja

Huomenna, oi huomenna mä palaan Tellukseen
en ehkä palaa enää koskaan Logokseen
Mä annan neuvot lyyrisesti Tellukselle
en saata varjoja kotikadun, vaikka sokeana niitä rakastin

Avaruuden miehet riisuutuvat vuoksi neuvonantajan
ne irti mallilta nyt ravistetaan, sovitetaan päälle
kerrotaan puvun omistajan kuolleen vaikkei maksanut
ja siksi miljonäärin lailla alennuksen sai

Ulkona, vuodet
katsoivat alukselta
uhrattuja nukkeja
ja kahleet yhä kiinni puvussa

Vuosien saattuessa lesken tapaan yksin
on hitaat ja veriset päivät kuoleman - on lauantai
Taivas lyö vain pimeydellään värit valkomustaan
synkän nartunpennut rakastajan pahaks' piiskaa

Sitten kasvit syksyn satamassa epäröivät
varisivat alas kädet koko väkijoukon
hän laski laukun avaruuden laivan kannelle
ja istui

Avaruuden tuulet uhkauksiaan henkii
ne painaa hiuksiin pitkät märät suudelmat
satamaan päin maastamuuttajat ojensivat väsyneesti
käden
ja toiset itkivät langenneina polvilleen

Hän katsoi pitkää kuolevaa planeetan reunaa
vain toisten laivain varjot taivaanrannassa nyt lepattaa
meren pintaan valo jättää kukkakimpun - ei millekään
ja kohta kukkii koko Valtameri

Siihen kukkaan tarttuisi hän jos kunniansa kanssa toimeen tulis
mut vaatisi se toisen meren, delfiinit ja pyöriäiset
ja muiston neuleblogit
muodostavat seinävaatteen
joka kertoo hänen vaiheistaan

Mutta täitä hukuttamaan ryhtyi iäksi
ja kankuritkin taukoomatta hältä tiukkaavat
oli häät sankarin ja rehellisen ylimyksen
vain kirkui seireeni, nykyaikainen ja naimaton

Paisu yötä kohden Oi Avaruus. Hain silmän
vaanivat ahnaasti aamuhun saakka
ja tähdet, ne näykkivät ruumiita päivän ja illan
kun kuuluvat avaruuden tuulet ja viimeiset lupaukset

Auktoriteettia etsimässä

"Niin mitä minullen annat,
jos pyörrät pyhät sanani,
peräytän lauseheni,
päästän siitä pälkähästä,
siitä seikasta selitän."
Väinämöinen, Tähtineuvoston agentti.

Nuori Joukahainen haastoi Väinämöisen ja joutui suohon. Se ei ollut ihme, sillä Väinämöinen oli Tähtineuvoston agentti, kuten Ilmarinenkin, Sammon luoja. Miten muuten kuvittelette Sammon tulleen symboliksi kaikelle hyvälle. Se oli Tähtineuvoston lahja ihmiskunnalle. Ja ihmiskunta hukkasi sen. Joukahainen oli nuori huimapää, ei mikään aivan mahdoton hulttio, kuten Kullervo, mutta kuitenkin.

Tämä traditio, josta on kuultu legendaarisia juttuja kotiplaneettani etäviihdekeskuksien kautta jo reilun tuhannen Telluksen vuotta, oli yksi syy siihen, että tullessani Tellukselle valitsin asemapaikakseni Suomen. Väinämöinen onnistui siinä missä minä vielä en. Hän oli luonut oman identiteetin. Hänestä tuli Tellukselle todellinen neuvonantaja, vaikka perinne jäikin elämään vain pikkukansojen keskuuteen.

Mutta aika oli Telluksen näkökulmasta silloin toinen. Etäisyydet ja teknologia olivat esteenä oikeiden neuvojen toteuttamisessa. Kaukana oli silloin kaukana. Teknologia ei ulottunut ihmisruumiiseen, jonka katoaminen on yhtä tärkeää kuin etäisyyksienkin. Minun täytyy kyllä varoa tössä puhumasta ohi suuni. Mutta luulenpa, että siksi telluslaiset eivät enää puhu elämän matkasta, ainoastaan lähdöistä ja saapumisista.

Olen tullut siihen tulokseen, että neuvonantajan rooli vaatii oman identiteetin luomista, vaikka vierailussani on kyse vain sadan vuoden pyrähdyksestä. Identiteettiperustan luomiseksi pohdiskelin hetken Telluksella noudatettuja oikeuskäsityksiä Väinömöisen ja Joukahaisen riitelyn valossa. Haluan että tuleva identiteettini on vahva. Siksi sen on perustuttava mytologiaan.

Identiteetin ideahan ei ole se, että se olisi todellinen, vaan että se on vahva. Myyttinen menneisyys on identiteettinä vahvempi kuin rihkamilla koristettu nahka, vaikka muotitatuoinnit ja lävistyspiikit olisivatkin sillä viikolla alennusmyynnissä. Kun ne eivät kuitenkaan ole minkään heimon merkkejä, jotka olisi tunnistettavissa. Mitä tuntevat ne tatuoidut, kun tajuavat, että ihoon lopullisesti painetut merkit ovat samanlaisia?

Väinämöisen ja Joukahaisen kiistassa ei kyse ollut siitä tavallisimmasta luonnonoikeudesta, vaikka voluntas eli tahto olikin läsnä. Sitä kutsutaan siksi voluntaristiseksi. Vaikka on sillä nimenä myös teologinen luonnonoikeus, koska usein tahtoon viitataan nimenomaan Jumalan tahtona.

Eikä olisi vaikea ajatella, että Väinämöinen nuoreen terroristinalkujoukahaiseen verrattuna oli jumala. Monet eivät tule ajatelleeksi, että tahdosta puhuttaessa viitataan itseasiassa ikuisiin ja muuttumattomiin "luonnonlakeihin" ja juuri jumalallisen alkuperän takaamiahan ne luonnonlait yleensä tässä ajattelumallissa ovat.

Jos Väinämöisen tausta Tähtineuvoston agenttina olisi tiedetty, tämä olisi ollut paras luonnonoikeudellinen selitys sille. Tähtineuvostoa voi helposti nimittää jumalistoksi tällaiseksi kehittyneelle tellusmaisuudelle.

Mutta kun sitä ei tiedetty. Siksi monet ovat vedonneet tässä "naturalistiseen" luonnonoikeuteen. Sehän perustaa luonnonoikeuden yleiset ja muuttumattomat säännöt elollisten olentojen "luonnollisiksi" kutsuttujen ominaisuuksien ja taipumusten varaan. Että Väinämöinen itse, yksilönä, olisi tuon oikeuskäsityksen takana ja että maailma nyt vain sattuu, biologisälyllisistä syistä olevan sellainen, että sukupolvikonflikteihin käydään käsiksi väliin konkreettisesti. Ja että vahvempi nujertaa heikomman. Ja että susia olemme susien kanssa. Ollaan suossa siellä ja vetelässä täällä. Ja se, että Joukahainen joutui suohon riidellessään vahvemman ja viisamman kanssa, oli oikeastaan itsestään selvää. Tai olisi pitänyt olla.

Rationaalisia luonnonoikeusselityksiä ei paljon ole nähty tuohon aikaan, eikä olisi paljon voitukaan. Se esittää minun näkökulmastani melko naurettavan ajatuksen siitä, että oikeusjärjestyksen sisällön määräisi yksinomaan ihmisjärki.

Minun on keskeytettävä tämänkertainen lähetys. Rupesi niin naurattamaan. Anteeksi telluslaiset, ei minun pitänyt tulla tänne naureskelemaan. Vaan antamaan neuvoja. Mutta kun minulla on tämä identiteettikriisi. Saakelin saakeli.

Kriittinen tila

Havahduin pystyyn vasta äskettäin. Minun vuosisatani menee tällä vauhdilla nopeasti. Ulkomaailma osoittautui niin raskaaksi, että mikromedikaalikeskukseni nukutti minut kotiin päästyäni kuudeksi Telluksen vuorokaudeksi huoltotoimenpiteitä varten. Muistin poliisien käynnin, kirskunnan, vihlonnan, voihkimisen ja muut epämiellyttävät äänet.

Kun olen kriittisessä tilassa, ajattelen siksi suhteellisuusteoriaa, aika-avaruutta. Mitä on tila? Mitä on laajuus? Kun vauhti on niin kova, esimerkiksi 28 000 km tunnissa, voin kietoa maapallon kiemuraani parissa tunnissa. Suihkukoneet lentävät niin nopeasti, että ne "pyyhkäisevät pois Atlantin", "kutistavat Ranskan neliöksi jonka sivu on puolitoista tuntia", tai "voittavat aikaa ajalta" kuten luotijunasta sanottiin. Ne kutistavat maita ja mantuja kuin pääkalloja.

Ensin reaalinen tila urbanisoitui, nyt on käynnissä reaaliajan urbanisaatio. Sitä minäkin teen raportoidessani Tellukselta Tähtineuvostolle etätoiminnan teknologian avulla. Teen eräänlaista reaaliaikaista ympäristönvalvontaa, vaikka interaktiivinen etäteknologia ei olekaan käytössäni täysimittaisesti, sillä Telluksella ei ole Telesatamia.

Etäkokoontuminen ja etäläsnäolo merkitsevät sitä, että olen tässä ja muualla samanaikaisesti, reaaliajassa. Näin tapahtuman paikka katoaa, tapahtumat tapahtuvat, mutta niiden paikkaa ei voida määrittää. Etäpaikallisten tekniikoiden paikkaa ei voida reaalisesti määrittää.

Elektronioptiikka on tehnyt toiminnan, tai ehkä etätoiminnan, mahdolliseksi. Radiosähköiset kuvat välittyvät etäkapulallamme, kaukosäätimellä. Samaan aikaan yksilön ruumiin aistinkyvyt siirtyvät pikku hiljaa koneille, varsinkin antureille, sensoreille ja muille ilmaisimelle. Kauko-ohjauksesta tulee vain pieni osa telluslaisten elämää, sitä täydentää ikuinen, kaikkialla oleva, alituinen televalvonta. Jokainen viesti, sanoma ja liike tallentuvat näiden avulla tarpeen mukaiseen käyttöön.

Kuka sitä tarvitsee? Jos minulta kysytte, vastaus on Tähtineuvosto. Ja Tähtineuvosto on valtuuttanut minut antamaan Neuvonantajana nämä tekniikat Telluksen hallintakoneistoille. He pääsisivät samaan muutamassa vuosisadassa, mutta meilläkin on Tähtineuvostossa tehokkuusvaatimuksemme. Me tarvitsemme nämä tiedot. Valitettavasti emme voi kertoa, mihin. Saatte ehkä tietää sen, kun on sen tiedon aika.

Kriittinen tila on siis abstraktio. Samoin tietysti oma identiteettikriisini. Mutta poliisin käynti pakottaa minut miettimään yhä vakavammin telluslaisen identiteetin hankkimista. Asiaan pitää perehtyä, eikä se taida olla mahdollista täältä asunnostani. Tähtineuvoston telluksenpäällisestä komentokeskuksesta.

Poliisi

Hermostuttava tapahtuma. Poliisi kolkutti ovelleni. Mielessäni välähtivät kaikki mahdollisuudet sokeria lainaavasta naapurista Tähtineuvoston tiedusteluelimiin. Ensimmäinen olisi ollut vaikeampi tapaus. Minulla ei ole sokeria.

Raotin ovea varovasti varmuusketjun takaa.
- Helsingin Poliisista vain, sanoi suurempi mies ja ojensi korttiaan sekunniksi
- Mitä, onko jotakin tapahtunut, sanoin hieman ontuvalla telluksenkielellä unista maanasukkia parhaani mukaan näytellen.
- Naapurinne valittavat, että teiltä kuuluu omituisia ääniä.
- Omituisia ääniä?
- Niin, kirskuntaa, vihlontaa, voihkimista ja muuta epämiellyttävää.
- Ai sellaisia, sanoin. - Se johtuu yhteydenpidostani kaukaisille alueille. Välillä tulee planeettain välistä kiertoa ja kaiuttimet toistavat kaiken. Minulla itselläni on hieman huono kuulo, sanoin ja viittasin sinne missä telluslaisilla on korvaksi kutsutut informaatiokeräimet. Minulla oli myssy päässäni.
- Voisitteko avata oven?, pienempi poliisi sanoi.
- Miksi?, kysyin.
- Ettekö halua avata ovea?, isompi poliisi kysyi.
- Miksi?, kysyin uudestaan.
- Kyllä me nyt haluaisimme tarkistaa, etä kaikki asiat ovat kunnossa pienempi sanoi.
- Näin on, vahvisti isompi.
- Miksi?, kysyin molemmilta.
Seurasi erittäin pitkä ja erittäin epämiellyttävä aikaviive. Katselin varmasti mutta epävarmasti eteen päin, vaikka selkäni takaa kuului selkeästi erottuvalla tavalla kirskuntaa, vihlontaa, voihkimista ja muuta epämiellyttävää, kuten he osuvasti äänimassaa luonnehtivat.
- Olkoon nyt tällä kertaa. Mutta jos meteli jatkuu, me palaamme, pienempi sanoi uhkaavalla äänellä.
- Palaamme varmasti jos on tarvetta, isompi sanoi möreällä, hieman tummaksi paisuneella äänellä.

Poliisit lähtivät. Näin verhojen välistä heidän katselevan ikkunoihini, metakaupunkini perustekijään päin. Minun täytyy saada jossakin päin rannettani oleva äänenvoimakkuutta säätelevä siru korjatuksi.

Rikkinäisen sirun viive on sietämätön. Vaikka keisarimme meidät hyvin opettikin kestämään kestämättömän ja sietämään sietämättömän. Periaateessa viive on pystytty poistamaan ja intervallista on tehty liitäntä, pinta, keskinäiset kasvot ("interface"). Mutta ne ovat silti häirintäalttiita.

Jos tekniikkani ei olisi pettänyt, en olisi joutunut koskaan poliisin uhkaamaksi. Luulenpa, että minun pitää hankkia jokin telluslainen identiteetti.

Ehkä minun on sittenkin käytävä ulkona. Naapurit ihmettelevät, vaikka aina tai harvoin tavatessamme kyllä tervehdin heitä iloisesti. Vai ihmettelevätkö he kenties juuri sitä?

Nyanssit. On-off. On-off.

Koteloituminen

En ole varma haluaisinko olla Logoksella vai Telluksella. En ole varma siitäkään, haluaisinko käydä "ulkona". Ensimmäinen kokemukseni oli epämiellyttävä. En haluaisi raportoida näitä asioita.

Mutta koska tarkkailuaikani on sata vuotta, minulla ei ole oikeastaan kiire. Voin tehdä kaiken Tähtineuvoston vaatiman tarkkailutyön täältä kotoani. Ja jos minua kyllästyttää, voi fyysisesti matkustaa pois pääkallonpaikalta.

Verkot vievät minut minne haluan. Etätyö, etäostaminen, kaapeliverkkoon kytkeytyneet huoneisto ja kerrostalo sen takaavat - tätä kaikkea sanotaan kuitenkin koteloitumiseksi. Minusta tulee aito kaupunkilainen. Ruumiinikin urbanisoituu. Ja sitä litaniaa. Päätekansalainen, yksilöllisyyden katastrofaalinen hahmo, perverssikin, koska luonnollisen motoriikkansa kanssa ontuva on menettänyt välittömän asioihinpuuttumiskykynsä ja jättäytyy antureittensa huomaan. Kone alistaa häntä, vaikka hän luuleekin käyvänsä vuoropuhelua rakkaimpansa kansa.

Tehtäväni neuvontantajana on vähän samanlainen. Palvella vai alistaa? Kas, siinä pulma. Tietysti ongelmani ratkeaisi sillä, että marssisin Yhdistyneisiin Kansakuntiin ja esittäisin vaatimuslistani. Toisaalta minulla on tämä työ seurata Telluksen ihmisiä sadan vuoden ajan ja tehdä sitten ratkaisuehdotukseni.

Tämä sata vuottakin todistaa, ettei ole olemassa historiaa, ainoastaan julkinen kesto. Ilmiöiden totuudellisuutta säätelee aina niiden ilmaantumisnopeus. Kyse on rytmistä, rytmiikasta, jossa julkinen rytmiikka on painettu maanrakoseen, endoottiseen kuiluun.

Ulkoinen maailma loppuu. Maailmasta tulee endoottinen, sisäsiittoinen. Me menemme niin nopeasti, että kaikki kutistuu ja rusentuu kuin mustaan aukkoon. Lohtua on vain eriklaisuudesta: vaikka nykymatkailijat pitäisivät maailmaa vähemmän eksoottisena, he ovat kuitenkin väärässä, kuten fyysikko Zhao Fusan sanoi, sillä se ei yhdenmukaistu. Ei ole mitään ulkona, ei sisällä, on vain online, reaalinen, silmänräpäyksellisten tietoliikenneyhteyksien realisoima maailmallinen hetki. Se on vielä varmempi merkki ulkoisen maailman lopusta. Se tarkoittaa unohdusta. Reaaliaika on unohduksen maksiimi.

Mitä hyötyä ihmiselle on maailman voittamisesta, jos hän menettää sielunsa liikkeen?

Ihmisruumiin mikrokoneet

Ajoivat pois kahvilasta. Minun olisi jäädäkseni pitänyt ostaa jotakin. Ulkoinen krediittikorttini käy kyllä Universaaliasemien kuppiloissa, mutta ei täällä.

Kun blokkari tuli tönimään, kaivelin taskujani, flanöörin lompakkoa. Telluksen rahoja ei mukana ollut, koska en ollut käynyt aiemmin ulkona. Olin unohtanut mukaan ottamani rahat reppuuni. Se roikkui asuntoni naulakossa toimettomana.

Sisäinen krediittikorttini ei käy Telluksella. Kulkiessani pankkiautomaatille sateessa jonottavien telluslaisten ohi, ajattelin, että ihmisruumis tulee täällä vasta lähitulevaisuudessa mikrokoneiden sijoituskohteeksi. Viimeisimmät proteesit ja uudet automaatit ovat tietysti tulossa tännekin.

Siitä on jo merkkejä, kuten tuo vastaantullut näennäisesti itsekseen höpöttävä podcastaaja osoitti. Kaikki mitä voit ajatella sijoitettavaksi kännykkään tai muuhun mukana kannettavaan laitteistoon, voidaan itse asiassa sijoittaa ihmisruumiiseen.

Ne implantit ovat automaatteja, jotka jo pian kansoittavat elimistömme. Niin kuin me olemme menneet ja kansoittaneet tämän elinympäristön, Telluksen ruumiin.

Me logoslaiset syömme kotioloissa kolmen auringon alla älykkäitä pillereitä. Ne kiertävät elimistössämme ja raportoivat hermotoiminnasta, verenkierrosta ja muista olennaisista elintoiminnoista.

Valtimoissamme kiertävät mikrorobotit, jotka tarpeen mukaan hoitavat kudoksemme. Ne antavat meille sisäistä hierontaa miniatyyrikoossa. Kuin taiteessa, ja taidetta ihmisruumis on. On jättimäisiä freskoja ja tauluja, mutta on myös miniatyyreja.

Molempien tekemiseen vaaditaan perspektiiviä, aikaa ja tunnetta.Ja miksi ruumiini olisi vain minun?

Me olemme vain pisara meressä, lajimme jäseniä ja ruumiini pienimmätkin miniatyyriosat on luotu pitkässä evoluutioprosessissa. Vain mieleni kapinoi yksityisajatuksissa. Ruumiin maatuessa joskus Metusalem-iässä me kaikki osallistumme halukkaasti välttämättömään kiertokulkuun jossa Maasta tullut tulee Maaksi jälleen.

Tönin itseäni ruuhkassa Asematunnelissa ja ajattelin valvontakameroita nähdessäni, että se kontrolli, jota niin halukkaasti harjoitamme ulkomaailmaan nähden, on harjoitettavissa myös sisämaailmaassa, sisäsyntyisessä ympäristössä, sisäelintemme luonnonmukaisessa ympäristössä.

Se valvonnan bioteknologian minatyrisointi, joka meitä odottaa jo huomisaamun ovella, on interaktiivisten saavutusten suurvoitto. Sama miniatyrisointi viimeistelee massakulkuneuvojen kehityksen loogiseen päätepisteeseensä, kun nämä metrot siirtyvät aikaan ilman ihmisruumiiseen sijoittuvaa kuljettajaa.

Mutta geofyysinen valvonta tulee myös fyysisen ympäristön valvonnaksi: mikrofyysinen on vain osa sitä. Eikä valvonta ole kaikki, me joudumme keskelle siirrännäisvallankumousta, jossa maksamme, munuaistemme, sydäntemme, haimamme lisäksi meihin asennetaan erilaisia stimulaattoreita. Sisäelintemme toimintaa on luonnollista tehostaa niin, että vajaatoimintoja ei sallita ja tiedonkulku on välitöntä, silmänräpäyksellistä.

Olemme osa teknosfääriä. Ja teknosfääri ei ole vain minun, vaan kaikkien hallussa. Ihmiskeho vaatii jo nyt teknologista ruokkimista.

Metrossa kaikki näpyttelivät kännyköitään, korjasivat korvalappustereoidensa äänenvoimakkuutta sopivaksi, vaihtoivat tallennetta.

Vain bio- tai psyykehumalainen puhui toisille. Ihmiset. Kuuntelu tapahtui rypistämällä kulmakarvoja. Tuo pystyjuonne nenän päällä.

Zoomasin tiedostoon: Mitä nyrpistys tarkoittaa?Kontakti on-off, on-off, on-off.

Horisontin ylä- ja alapuolellla

Telluksen taivaansini eroaa Logoksesta. Siellä kolme aurinkoa värjäävät ilmakehän näkymättömäksi. Täällä sininen on niin yleistä. Taivaassa ja ultramariinisessa meressä ja konservatiivisissa miesten puvuissa, sinisessä laulussa, kuussakin, mikä huvittaa minua eniten. Maan ja taivaan välissä on horisontti, josta voi ponnistaa valo-avaruuteen. Usein horisontin yläpuolella on taivas, alapuolella meri. Kumpikaan ei ole "lähellä" tai "kaukana" muille kuin taidehistorioitsijoille ja geometrikoille. Katse käännetään kohti taivasta, ja jos matkaamme avaruuteen asti, voimme "pudota ylös", kun painovoima vihdoin katoaa 28 000 kilometrin tuntivauhdissa.

"Käskin tuoda hevoseni tallista. Palvelija ei ymmärtänyt minua. Menin itse talliin, satuloin hevoseni ja nousin sen selkään. Etäisyydestä kuulin torventoitauksia, kysyin häneltä mitä ne merkitsivät. Hän ei tiennyt mitään eikä ollut kuullut mitään. Portilla hän pysäytti minut ja kysyi: "Minne herra ratsastaa?" "En tiedä", sanoin minä, "vain pois täältä, vain täältä pois. Lakkaamatta vain täältä pois, vain siten minä voin saavuttaa päämääräni." "Sinä tiedät siis päämääräsi", kysyi hän. "Kyllä", vastasin minä, "johan minä sen sanoin. Pois täältä - se on minun päämääräni." (Franz Kafka, Lähtö)

Telluksella valitsin asumapaikakseni Suomen. Olen flanööri, flaneeraan ja siksi valitsin suomalaisen laiskuuden. Siihen vaikutti se, että Tacituksen Germaniassa (98 Telluksen ajanlaskua) mainittiin laiskat fennit, jotka tyytyivät vähään ja elivät huolettomina sekä onnellisina. Fennit keräilivät ja metsästivät niukan elantonsa, mutta välttelivät visusti tarpeetonta pakertamista. Se oli minulle oiva mahdollisuus sadan vuoden ajaksi.

"Meidän maailmassamme joutilaisuus onkin muuttunut toimettomuudeksi, ja se on aivan eri asia: toimeton on turhautunut ja ikävystynyt, hän hakee koko ajan puuttuvaa liikettä." (Milan Kundera)

Flanööriyteen kuuluu ainakin minulla, että planeetasta riippumatta olen samanaikaisesti osallinen ja ulkopuolinen. Ideana on silloin, että on sopeuduttava saumatta alkuasukkaisiin. On osallisttava yhteisiin tapoihin, leikkeihin ja rooleihin. On tunnettava kaupunkikäyttäytymisen koodiston monimutkaisuudet ja hedonismin alttarit. Ja silti logoslainen flaneeraaja ei kiinnity telluslaisten arkeen, eikä urbanisoi avaruudellisesti: suomalaisen kaupungin huvittavan kiireinen tahtilaji eivätkä hartioita alas painavat työpaineet vaikuta häneen, kuten eivät kaupunkiin kuuluvat tönäisytkään. Silti juuri nämä telluslaiset muodostavat kuvitteellisisia yhteisöjä, joissa he väittävät tunnistavansa toisen, meikäläisen ja teikäläisen, meihin kuuluvan ja heihin kuuluvan. Minä tiedän, että en kuulu tähän. Oikein tai väärin, olen toiselta planeetalta. Aika on inertiaa. Ja maapallon vetovoiman ulkopuolella ei ole muuta kuin aikaa, joka on materiaa. Ja siksi inertiaa.

Tämän kaiken jälkeen on tässä Helsingin keskustan kahvilassa tarkkailevan logoslaisen vaikea sanoa, että telluslaisten identiteetit ovat kelluvassa tilassa ja että ne etsivät yhä uudelleen ja uudelleen paikkaansa kulttuurisen valtataistelun ja merkityksenannon markkinoilla. Merkitys muuttuu kun sukellamme avaruuteen, putoamme ylös ja näemme ilmakehän kauniina. Merkitys muuttuu, kun kohtaamme toisen maailman, emmekä tarkoita tällä jotakin merkityksetöntä erottautumisen juhlaa telluslaisten sisäsiittoisessa mielessä. Logoslaisen näkökulmasta telluslainen on telluslainen vaikka sen perinneteollisuuden voissa paistaisi. Ja mikä tarmo tehdä heistä erilaisia. Mutta suohan se minulle ajankulua tämän sadan vuoden ajaksi. Juuri siksi voin nauttia telluslaisten urheilusta, turismista, elokuvasta, matkakirjallisuudesta, retrotyyleistä ja nostalgioinnista. Sieltä he ovat identiteettinsä poikineet.

Kun katson, kaikki valottuu silmänräpäyksessä. Minun vauhtini on valon nopeus. Lyhyiden kestojen maailma. Silmänräpäystäkin nopeampi. Pimeyden ja valon leikki.

Silmänräpäykselliset lähetykset

Kun paikallisen ajan muodostava aikavalli räjähtää, niin tosiasiat katoavat. Ja kun tosiasiat katoavat, mikä tahansa voi kadota.

Minäkin olen läheisiltäni kadonnut. Logokselle on matkaa ylijärjellinen yksikköjuhla, räjähdyksiä, kiihdytyksiä ja niin loputon määrä vauhtia, että sen yli meneminen on leikkiä kuoleman kanssa; tai ainakin nautintoa. Vauhdin hurmaa planeetalta toiselle, toiseen aurinkokuntaan, "kaukaisten" pariin, pois läheisten parista.

Enkä voinut yhteyttä odotellessani ajatella muuta kuin, että läheisilleni minä olen kadonnut, todellisuus on kadonnut, enkä minä sitä täältä Tellukselta löydä sadassa vuodessakaan. Jos löytäisinkin niin tärkein on, kuten viisas Sofia sen sanoi, "lost in translation".

Minun todellisuuteni ei enää ole mitä se oli. Telluksellä ymmärrän sen paremmin kuin koskaan, että olen paennut ties minne, patologisen näennäisyyden maailmaan. Minä viritin kytkökseni Logokseen ja sain taidolla ja onnella rakennetuksi kuvan erotetusta rakastetustani. Ja pian, todella pian me pelasimme yhä nopeampaa peliä, jota muut eivät tunne lainkaan, sillä me olemme dementian vammauttamia kybernautteja, joille ahdistelu on sallittua ja suurenmoisesti kannustettua. Etäseksuaalinen vireemme on hajautettu osaksi etätyöskentelyämme, sen rinnalle ja yli niin, ettei sitä voi erottaa työn sfääristä. Sitä varten minun ei tarvitse olla tietoutunut, ja saan kärsiä parantumattomista muistihäiriöistä, ajan ja paikan tajun hämärtymisestä ja lopuksi lakkaan olemasta tässä ja nyt, vaikka heräänkin aina uudelleen ympäristön mukaan, jos minuun pumpataan elämää tai paremminkin - pelkoa. Pelkoa selviytymisestä, pelkoa siitä että emme selviydy pelkoa meistä uhkaavista taudeista joiden tietoisuus kasvaa nopeammin kuin mikään muu tietoisuus, kokematon tai koettu. Elävän ihmisen asumuseron aika on alkanut.

Tosiasiat tässä ovat kokeneet tappion, ajattelin kun katsoin tositv:n virtaa Telluksen digitaaliverkoista toivuttuani sessiostani Logoksen virekeskukseen. Ne eivät kuvaa tosiasiallista rakastelua elämän kanssa, eivät tässä ja nyt, eivätkä luvanneet sitä tulevaisuudeltakaan, sillä kaikkien pitää erota, ottaa etäisyyttä, irrota ja eripuratisoida kaikki seuraleikit, joiden läsnäolo on nostettu tärkeimpään arvoonsa sitten leikin ja laulun ajan. Sydämenasia on syntesisoitu korvatulla energialla ja maailman multimedialaitosten harrastama maailman vanhin ammatti on vain kansainvälinen konglomeraatti, joka epäonnistuu seksuaalisuuden kulutusmarkkinoiden manipuloinnissa ja menehtyy kosmisen bordellinsa synnytystuskiin, vaikka odotusarvona olikin maksiimi, jonka mukaan kontaktipalvelut kehittyisivät loputtomiin interaktiivisen teleliikenteen edistysaskelien tahdissa.

Mutta tullessani tänne Tellukselle saatoin toteuttaa salaisen haaveeni yksilöllisyydestä. Eikä mistä tahansa yksilöllisyydestä, vaan vimmaisesta yksilöllisyydestä, pienen eläjän itseriittoisuudesta, joka unohtaa sen tosiasian, että olemassaolo piilee enemmän lajissa kuin yksilössä: mikä on lajille hyväksi? Mikä pahaksi? Me, jotka tiedämme, emme kerro. Me haluamme olla mieluummin populaareja.

Ihosta on tullut vain pintaa, liityntämuoto, jota koskettelemalla voi toteuttaa totalitaarisen individualismin etäkokoontumisien nimissä. Ihmiskunnan hyperero. Ruumiiden desintegraatio. Virtuaalinen rakkauden metafysiikka, joka tuhoaa lajin tai sen suvullisen lisääntymisen omalla desintegraatiollaan kuin radioaktiivisuus, joka tuhoaa kaiken elämän.

"Oi kamera, kohtu suvaitse synnyttää todella! Litteät kuvat paisukaa kolmiulotteiseksi! Täyttäkää nuo kondomit seksillä, puhaltakaa elämä noihin ilmapalloihin." (Saint-Pol Roux)

Ulkoa kuului helikopterin säksätys. Taivutin sälekaihtimen säleet ammolleen ja näin kadulla liikennettä. Kuumuus oli silminnähtävää. Minun oli täytynyt viettää täällä yli vuodenajan. Ihmiset kävelivät hitaasti. He pyyhkivät hikeä otsaltaan liinoilla ja kämmenselällä.

Silmiini koski, joten säädöksiä oli korjattava. Minun on aika poistua huoneesta maailmaan, silmänräpäyksellisten lähetysten maailmaan. On - off. On - off.

Simulaation viettelystä

Koneet kaatuilevat ja ajalehtivat, mutta en ollut kärsimätön. Olin joka tapauksessa saanut laitteiston kuntoon, vaikka en ollut vuosiin näitä käsitellyt. Huomasin niitä hankkiessani, että elämä Telluksella muistuttaa tekniikan historian luentoja Universaaliyliopiston arkistokurssilla. Mutta ken kolviin tarttuu, se kolviin hukkuu. Telluksella Telluksen tavalla.

Kaadunpahan kuitenkin lopulta verkkoon, sillä tähtien väliset linkit olivat taas avautuneet solmuun. Ryöpsähdys pulssitti totuttuun tapaan ja tiesin etten voisi muuta kuin odottaa Fourierin muunnosten toimivuutta: ennen pitkää yhteys toimisi. Looppi räksytti tietoa taivaalle kuin planeettain välisestä minareetista kiljaistu kutsuhuuto.

Yhteyttä odotellessa olisi aikaa vaikka proprioseptiiviseen kyberseksiin. Se tarkoittaa häiveenomaista yhtymistä. Siihen ei Telluksella ilmeisesti ole vielä päästy. Meitä logoslaisia hämmentäisi ajatus siitä, että ihmiset tuntevat toisiinsa vetovoimaa. Meillä ajatellaan enemmänkin niin, että vastakkain olevat osapuolet hylkivät toisiaan. Ei ole mitään "yhteen liittämistä".

Huomasin verkkoretkilläni, että eräs telluslainen filosofi, jonka nimi muistuttaa hauskasti meidän kieltämmme, Nietzsche, on siitä puhunut. Kyse on läheisen katoamisen etiikasta. Hän kehotti telluslaisia rakastamaan "kaukaista", ei läheistä.

Meillä tämä tapahtui jo kauan sitten. Kyse oli sähkömagneettisten aaltojen valon nopeuden raja-ajasta, joka julisti kelvottomaksi elävän olennon suhteellisen vauhdin. Samalla meni tietysi kaikki materia, toisen läsnäolo. Siitä seurasi logoslaiset vallannut erottautumisilmiö; avioeroja, yksinhuoltajia, kaukaisen suosiminen läheisen sijaan; miehet rakastivat vain objektinaisia naiset objektimiehiä. Näiden kuvajaisten perässä kaikki juoksivat, klooni oli päivän sana. Luulisin, että Tellus on tästä vapaa.

Täällä Telluksella ovat mittasuhteet vielä jäljellä. Etätoimintojen teknologia on irrottanut meidät logoslaiset näistä. Vauhti on niin suuri, että aistit katovat. Pyörän keksiminen, höyrymoottorit, polttomoottorit, ja meidän käyttämämme työntövoimatekniikat. Kaikki ne lisäsivät vauhtiamme niin että yhteys aistitoimintoihin katosi. Siinä maailmassa ei ajatella yhtymistä toiseen eikä puhuta rakastamisesta. Me työnnämme toisiamme ulos, etärakastelemme kuten polttomoottorin suutin työntää ulos palamiskelpoista sumua. Me nautimme etäisyydestä, me "etenemme" aistinautinnossa, me olemme vauhdissa voittamattomia. Toisaalta. Meidän parittelumme on kauko-ohjattua masturbaatiota. Ei puutu kuin sukuelimiin asennettavien anturien avulla toimiva biokyberneettinen laitteisto. Sen jälkeen kenenkään ei tarvitse päästä "iholle". Etäkosketuksen taktiilinen perspektiivi. Datapuku, joka peittää ihon. Ja joka koodaa ja dekoodaa virtuaalirakkauden partnereiden jokaisen emootion. On vain kyberneettinen prosessi: tietokone orkestroi seksuaalisia aistimuksia.

Mutta jos se onkin vain kemiallinen pakkopaidan eli psyykelääkkeiden jälkeen kehiteltävä elektroninen pakkopaita.

CONNECTION FORMED... Ah, yhteys Logokseen toimii sittenkin. En ole enää yksin.